Kuluneiden vuosien aikana rehellisyydestä vaikuttaa tulleen yhä uhanalaisempi piirre yhteiskunnassamme.
Rehellisyys ei ole ainoastaan valehtelun välttämistä, vaan kyse on totuuteen pyrkivästä kommunikaatiosta sekä läpinäkyvästä toiminnasta, jossa ei jätetä oleellisia asioita kertomatta.
Luottamus on perusedellytys paitsi sosiaalisissa suhteissa myös yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Toimivat ihmissuhteet sekä demokraattiset valtiot edellyttävät avoimuutta ja rehellisyyttä luottamuksen rakentumiseksi, mutta liian usein toimitaan juuri päinvastoin.
Yhteiskunnallinen epärehellisyys ei rajoitu ainoastaan kansan tietoiseen harhaanjohtamiseen, vaan näennäisyys ja tekopyhyys ovat jo enemmän sääntö kuin poikkeus lähes missä tahansa kontekstissa. Se, miltä jokin ulospäin näyttää, on syrjäyttänyt tärkeysjärjestyksessä pyrkimyksen totuudellisuuteen ja autenttisuuteen.
Nykyään yhteiskunnallisessa keskustelussa on alettu edellyttää sekä henkistä että älyllistä epärehellisyyttä – ellei halua tulla tuomituksi suvaitsemattomaksi foobikoksi. Musta halutaan vääntää valkoiseksi eikä harmaan sävyjä silti ole sallittua noteerata. Tämä on entisestään lisännyt vilpillisyyttä ja tyhjiä sanoja, puhumattakaan vaientamiseen pyrkivästä cancel-kulttuurista.
En kuitenkaan kannata radikaalia rehellisyyttä, vaan diplomaattista ja kunnioittavaa vuorovaikutusta – silti omien arvojen takana seisten. Radikaalissa rehellisyydessä totuus on yksilön oma näkemys tai kokemus, ei niinkään tosiasia.
Totuuden kuuleminen sekä sen hyväksyminen usein pelottaa ja se voi aiheuttaa pettymystä tai jopa säröjä omaan maailmankuvaan. Siksi ihmisillä on sisäänrakennettu kyky valehdella myös itselleen.
Vaikka henkilökohtaisessa elämässä itsepetoksesta tai muunnellusta totuudesta voi toisinaan olla jopa hyötyä, niin valehtelevalla henkilöllä on huomattu neurofysiologista eroa aivojen aktivaatiotasolla, mikä laukaisee stressireaktioita. Valehdellessa ihmisen verenpaine ja sydämen syke nousee, kun taas itselleen ja muille rehellisenä pysyminen edesauttaa eheyden ja itsetuntemuksen rakentamisessa.
Siitä huolimatta, että valkoisilla valheilla ja kertomatta jättämisella voi tuntea hetkellisesti voittavansa tai pääsevänsä helpommalla, koituu totuudessa pysymisestä pidemmän päälle enemmän hyvää niin itselle kuin ympärillä olevillekin.
Mielestäni rehellisyys on myös parasta mahdollista politiikkaa, mutta totuuden taivuttaminen tuntuu olevan suorastaan oletusarvoinen asia, kun päättäjistä puhutaan. On toki asioita, kuten valtionsalaisuudet, joiden kohdalla totuuden puhuminen ei ole mahdollista, mutta yleisesti ottaen suomalainen kansa antaisee läpinäkyvää, avointa ja rehellistä keskustelua heidän elämiinsä vaikuttavista päätöksistä.
Koen, että viime vuosina myös Suomessa epärehellisyydestä on tullut uusi normaali eikä kansa enää tunnu välittävän erosta toden ja epätoden välillä. Riittää, että suurin osa on samaa mieltä. Valheellisiin tai piiloteltuihin totuuksiin perustuvat päätökset aiheuttavat pidemmän päälle mittaamatonta vahinkoa, kun kansan luottamus instituutioita kohtaan murenee.
On aika tehdä isänmaallinen teko ja palauttaa rehellisyys suomalaiseen kulttuuriin. Vaikka kannattaisit joko oikeistoa tai vasemmistoa, niin mikään ei estä sinua vaatimasta Suomeen todellista ”rehellistöä”.
Comments